Kuherruskuukauden jälkeen

Hyvät päivät ovat niitä, kun paleltaa. Kun arvet muuttuvat tummiksi ja huulet sinertää. Kun jalkojen mustelmat erottuvat kilometrien päähän. Kun nälkä tuntuu kipuna vatsassa, eikä käsiään jaksaisi nostaa.


Minä olen kerran kokenut kuherruskuukauden syömishäiriöni kanssa. Kerran, vuosia sitten, ensi kertaa sairastuttuani. Ainutlaatuinen kokemus, omalla tavallaan niin upea. En tuntenut sairautta silloin, en tunnistanut sen varjopuolia. Huomasin vain vaa'an pienenevät numerot, tunsin ylemmyyttä, valtaa. Minä olen niskan päällä, minua ei kukaan muu voi kontrolloida. Kuinka väärässä olinkaan. Se tunne ei kerran kadottuaan enää tullut takaisin.


Huonot päivät ovat niitä, kun on käyty sukulaisissa. Kun on syöty tarjoomuksia, vaikka päätinhän etten koskisi mihinkään. Kun ei ole välitetty muusta kuin siitä hetkestä, vaikka kyllähän sen tietää että se kostautuu.


En tiedä, olenko parantumismyönteinen. Yhtenä hetkenä olen, toisena en. Useimmiten en jaksa välittää. Elän hetki kerralla, koska pitkällä tähtäimellä ajattelu on liian vaivalloista, liian kivuliasta. Tiedostan sairauteni, mutten pidä sitä vakavana. En enää aikoihin ole ollut pieni. Alipainoisena ollessani hoitotaho välitti. Käyntejä tiivistettiin, veriarvoja seurattiin. Kuin huomaamatta lihoin takaisin muodottomaksi möykyksi. Nyt tapaan psykologiani ehkä kerran kuukaudessa. Verikokeissa kävin viimeksi vuosi sitten.


Normaalipainoinen on kirosana. Se on jotain kiellettyä, jotain rumaa ja väärää. Minulle siis, sillä minä olen erilainen. En soisi muiden ihmisten elävän tätä elämää. Muille toivon villasukkia ja kermavaahtoa, itse en niitä ansaitse. Koska minä olen väärä liikaa.