Itsekseenoleilua

Sosiaaliset tilanteet kauhistuttaa. En ole ikinä ollut kovin seurallinen tai viihtynyt isoissa porukoissa - mieluiten vietän aikaa yhden ihmisen kanssa, enkä silloin halua tehdä mitään spesiaalia. Telkkarin katselu käy ajanvietteestä ihan hyvin, tai autoilu, joku edes vähän keskittymistä vaativa asia, jottei koko ajan tarvitse puhua. Hyvien ystävien kanssa se on helppoa. Tunnetaan ja tiedetään toisemme, sanoja ei tarvita ja silti aika kuluu ja on viihtyisää.

Ennen vietin aikaa baareissa ja klubeilla, nykyään kulutan aikaani pitkälti raittiina. Ei maistu, ei huvita, enkä vitussa halua kehooni yhden yhtä nestemäistä, juovuttavaa kaloria. En halua tavata ystäviäni missään ulkona, mieluummin kutsun jonkun luottokaverin kotiini kahville. Ulkona voi joutua syömään, herranen aika, tai vielä kamalampaa, juomaan ! Baarit ja klubit on jo nähty, ei kiinnosta, mutta keikoilla käyn mielelläni. Niin kotimaassa kuin muuallakin. Hyvän musiikin tahdissa hyppiminen ja riehuminen on parasta mitä tiedän, poikkeuksetta on hauskaa ja näkeehän siinä niitä ystäviäkin ! Ulkomailla oloa rakastan yli kaiken, Suomi ei ole koskaan sen suuremmin miellyttänyt.

Sairastelu vie kuitenkin viimeisenkin mielenkiinnon sosialisoinnista. Siis tämä hulluilu, psyykkinen sairastelu. Ei huvita mennä minnekään, ei huvita nähdä, en todellakaan jaksa vastata puhelimeen - ei sillä, että se enää turhan usein soisikaan. Kaverit eivät jaksa masisteluani enkä minä jaksa esittää pirteää ja iloista. win-win? Töihin sentään raahaudun kun käsketään, siellä saan liikuntaa ja kiire pitää ajatukset poissa ruoasta.

Yksinäisyys sopivina annoksina toimii minulle. Nautin omasta rauhasta ja hiljaisuudesta, mutta välillä keittää yli. Tulee pakottava tarve nähdä joku, tehdä jotain, ihan sama jaksaisinko oikeasti. Pari päivää sitten tuntui siltä. Sattumalta eräs töistä tuttu juuri silloin kysäisi minua leffaseuraksi, ja hetkellisessä ihmisseuranpuutteessani suostuin siihen. Nyt ei huvittaisi. Kiva päästä ulos tuulettumaan, mutta tekisin sen mieluummin iltamyöhään lähikaduilla, en kaupungin ihmisvilinässä. Onneksi ohjelmassa on so far vain elokuva, siellä ei tarvitse tai edes saa puhua. Pelottaa mitä saattaisin suustani muuten päästää. Ja muutenkin nolottaa pyöriä paikalle tällaisena ihrapallona.

Ei vaan nappaa, mutta luvattu mikä luvattu. Ehkä se siitä vielä iloksi muuttuu.