Loputon mahdottomuus

100 gramman (painon)lisäys edelliskertaan saa pohjan tippumaan koko päivältä. Sadan säälittävän gramman, joka johtuu luultavasti nestetasapainosta tai poikkeavista ruoka-ajoista. Sadan gramman. En punnitse itseäni joka päivä. Ei huvita, ei ole järkeä, ei ole edes mahdollisuutta. En mittaile vatsan- ja reidenympäryksiä päivittäin, enkä edes viikottain. En laske edes kaloreita - - ! Tein sitä joskus, tein noita kaikkia joskus, koko ajan ja ahdistus pysytteli huippulukemissa aamusta iltaan ja unettomiin öihin. Ei tämäkään keino toki tuo vapautta siitä, mutta ehkä helpottaa vähän.

Jos herään nälkäisenä, pelkään koko päivän. Pelkään repsahtamista, ahmimista, oksentamista, pimeää ja mörköjä. Jos herään eikä nälkä vielä tunnu, olen tyytyväinen. Juon kahvini tai kaakaoni, istun koneella hetken ja lähden kouluun hyvillä mielin. Aamuisin en syö, jollei ole aivan pakko. Kouluruoka kahdeltatoista, nakerran salaa näkkäriä. Kotiinmeno kauhistuttaa. Olen asunut jo vuosia itsenäisesti, mutta en yksin. Kämppis tuntee taustani ja pelottaa. Syömättömyyslinja ei ole vaihtoehto, enkä siihen edes pysty. Tiedän vanhastaan että jossain vaiheessa se ei kestä ja loppua ei enää näy.

Ruokailuni painottuvat pääasiassa iltaan, mutta yritän säännöstellä. Yritän parhaani mukaan, vaikka se ei aina onnistukaan (ja taas ahdistaa). Pyrin siihen, että verensokeri pysyy suunnilleen tasaisena, syön rauhassa ja ajan kanssa, muistan pureskella ja kuunnella kroppaani: joko riitti? Valehtelen keholleni, itselleni ja ympäristölleni. Välttelen lämmintä ruokaa, koska se lämmittää myös sisältäpäin, saa sormet hetkeksi punoittamaan ja vatsan tuntumaan täydemmältä kuin se oikeasti onkaan. Iltapäivän kaakaostani en silti luovu, se on minun paheeni ja pieni, päivittäinen herkkuhetkeni.

Silti juuri se saa yleensä kaiken repeämään liitoksistaan. Olen koko päivän kituuttanut ja sinnitellyt parilla hedelmällä tai korpulla, juonut kahvia ja kaakaota ja limuja, yrittänyt olla noteeraamatta nälkää. Kunnes on taas illallisaika. Vetkuttelen ja kieroilen ja karttelen ja väännän ja vikisen. Otan pienikokoisen lautasen jotta ruokamäärä näyttäisi isommalta, sotken sapuskat ympäriinsä ja ähkyyn ja pahaan oloon vedoten kaavin viimeiset haarukalliset roskikseen. Vartin päästä huomaan hakevani santsiannosta. Ja vähän leipää. Ai hedelmiä/jugurttia/kissanruokaa/paskaakin löytyy? No minäpä otan vähän niitäkin ! En ahmi 'oikeasti', mutta itselleni syödyt määrät ovat järjettömän suuria - aivan kuten minäkin olen. Päivän kokonaiskalorimäärä helposti kaksinkertaisuu, vaikkei silloinkaan rikkoisi edes kokoiselleni/ikäiselleni/sukupuoliselleni määritettyjä perusarvoja. Tälle mielelle kaikki on kuitenkin liikaa, jokainen suupala ja nielty pala on yhtä kuin epäonnistuminen.

PS. Olihan ehkä maailman ihaninta huomata että on tullut kommentteja, noin monta vielä! Ja tilaaja !! Miljoonat kiitokset teille, piristitte päivääni ihan kunnolla - ja olipa helpottava tietää etten ole ainut noin ajatteleva/tunteva.