Opiskeluväsymys iskee viikonloppuisin.

Oksettaa kun reidet koskee toisiaan. Kädet hankautuu kylkiin. Maha saa minut näyttämään viimeisillään raskaana olevalta. Ja raskashan minä olen. Olen liikaa. Liian iso. Ja silti riittämätön.

Yritän uskotella itselleni, että ranteeni on ehkä aavistuksen kapeamman oloinen kuin aikaisemmin. Luultavasti se ei silti ole. Kyllähän uskollinen vaakanikin näyttää kiloja lähteneen, mutta ei lähimainkaan tarpeeksi. En edes tiedä mitä tavoittelen, jos mitään. Sitä että olen sopiva? Sitä että kelpaan? Kenelle? Itselleni, kaiketi. En tiedä tulenko kuunaan näkemään sitä päivää, nyt koko ajatus tuntuu naurettavan absurdilta. Ettäkö koskaan voisin olla tarpeeksi hyvä! Pitäkää hyvänne, minusta ei siihen ole.

Tämä päivä on mennyt sumussa ja usvassa, luulen koko ajan että on sunnuntai. Ehkä siksi että eilen olin liian paska mennäkseni kouluun ja näin ollen elin lauantaissa? Elättelen toiveita että maagisesti huomenna olisikin maanantai, tai että edes heräisin seuraavan kerran vasta maanantaina. Kouluun, takaisin arkirutiineihin.
Tiedän että opiskelemani ala on Se Oikea, mutta itsensä raahaaminen oppilaitokselle joka jumalan arkipäivä on rankempaa kuin olisin uskonutkaan. Tai muistanut. On vaikeaa keskittyä kun joka puolella minne katson, on laihoja, laihempia ja laihimpia ihmisiä. Alallani ei pärjää ilman vakaata psyykettä ja fyysisen kunnonkin odotetaan olevan kunnossa. Minulla ei ole, ei kumpaakaan. Mitä siis enää teen siellä? 

Täytän odotuksia, tietenkin. Perheenjäsenet huokasivat kesällä yhteen ääneen, "no jo oli aikakin!". Tytär istahtaa viimeinkin, vuosien odottelun jälkeen, takaisin koulun penkille. Jalat eivät kunnolla kosketa maata, jotta reidet eivät leviäisi yli penkin reunojen, mutta siellä olen, kuin kunnon kansalainen ainakin! Haluaisin jaksaa, ihan totta haluaisin, mutten pysty siihen. Joka aamu silti sitkeästi pakotan itseni paikan päälle, eilispäivä oli poikkeus, istun tunnit ja sen kirotun ruokatunninkin juuri siellä missä pitääkin. Teen tehtäväni tunnollisesti, tahdon pärjätä ja tahdon valmistua, mutta tahdon myös nukkua ja itkeä murheeni pois, kadota näkymättömiin ja kuihtua kadoksiin. 

Vaikka olenkin jo avun piirissä, on avun pyytäminen vaikeaa. Olen vaieten tyytynyt harvennettuihin tapaamiskertoihin, koittanut fyysisesti näyttää pahan oloni, mutta vielä sitä ei ole huomattu. En tiedä huomataanko. Koulussa kerroin ryhmänohjaajalleni hoidostani, en eritellyt syitä eivätkä ne häntä kiinnostaneet. Kehotti juttusille jos ikinä siltä tuntuu. Soittaakin saa! En olisi kertonut, mutta tiedän jo nyt että poissaoloja hoitotapaamisten takia tulee olemaan. Ne eivät ole luvattomia, jos syy on tiedossa (ja pätevä~.)

Ehkä huomenna koitan levätä ja olla vain, kasata voimia ja ampaista uuteen nousuun maanantain koittaessa. Hoitoneuvottelukin lähestyy, minua jännittää ja pelottaa. Paranemismotivaatio tuntuu olevan tipotiessään, sillä muuta en toivo kuin että painoni olisi laskenut tarpeeksi siihen mennessä.